Muistatteko kun star warseja tehtiin yhtäkkiä lisää ja ne sukkasivat täysin? Tai kun Star trek reloadattiin, ja siitä saatiin aikaan ihan kiva leffa joka tosin ei ollut mitenkään trekkimäinen? Minä muistan, ja olin siis aika skeptinen tämän uuden TRON:legacy-leffan suhteen. Alkuperäinen kun oli jotenkin ihastuttava 80-luvun aikakapseli johon olemme säilöneet sen ajan jolloin tietokoneet olivat vielä pelottava, uusi maailma täynnä uhkia ja mahdollisuuksia. Pelkäsin että TRONin uudelleenlämmitysestä on saatu aikaan jotain standardiefektimössöä, jota kukaan ei jaksa katsella. Huoli pois, ystäväiseni, TRON:Legacy on suunnilleen yhtä hyvä kuin Pirkan Ecuador-suklaamousse, puhtaat lakanat, Atelier Colognen Oolang Infini-tuoksu, Hermès-liinat ja Jukka Rislakin Paha sektori-kirja yhteensä, eli aika äärettömän hyvä. Myönnettäköön, vaikka tarinassa olisi potentiaalia vaikka mihin, on juoni aika heppoinen (tosin hiukan siristämällä siitä ehkä voi erottaa pienen kannanoton GNU-softan puolesta tai jonkun Jeesus-Jumala-jne-vertauksen) ja täynnä käsittämättömiä reikiä (mikä oli sinänsä ihmeellistä, koska leffassa käytettiin myös angstisen pitkiä kohtauksia siihen että joku vain kertoili aiemmista tapahtumista) mutta MITÄ VÄLIÄ! Kaikki se unohtuu kun leffaa KATSOO! Ja jos ei KATSO, niin riittää että KUUNTELEE! Elokuvan kuvakieli on äärettömän tyylikästä utopian piirtelyä ja oih, se musiikki! Daft Punk on tehnyt soundtrackin ja se on suloisinta 80-luvun syntikkafiilistelyä jota olen pitkään aikaan kuullut. Ja kaikki jotenkin sopii yhteen vanhan TRONin kanssa, ehkä pelkästään musiikki yksin kietoo tarinan kasarimystiikkaan. Joten vaikka 3D-lasit painoivat nenäni mustelmille ja päätäni alkoi särkeä kotimatkalla, it was well worth it.