Miksiköhän minun ei ole koskaan tehnyt mieli tarkkailla luontoa? Ikinä en ole iloinnut ahtojäiden sinfonioista enkä kevään ensimmäisestä kiurunlauluista. Suomalaisten "kuuluu" olla tosi in-tune luonnon kanssa, Ja kyllä minäkin erotan mustikanvarvun puolukanvarvusta (varsinkin jos niissä on kys. marjat edelleen killumassa), mut jonkinlaista eheyden ja yhteenkuuluvaisuuden pakahduttavaa tunnetta ei ole koskaan tuntunut. Tuntuu että olen kauhean viallinen ja pinnallinen ihminen kun en voi rehellisesti sanoa että maaseudun rauha on ihanaa ja sielu lepää kun katsoo tyynelle järvenselälle.

Haluisin kyllä silti vielä joskus nähdä ihkaelävän siilin. Siilit ovat konseptina mielenkiintoisia eläimiä.