Olen kärsinyt johnkinlaisesta homejuustovajauksesta, joka nyt kahden päivän ahkeran homejuustoherkkusienipaistos-kuurin jälkeen alkaa tasaantumaan.

Tänään minulla on teille kaksi tiedättekö-kysymystä:

Tiedättekö kuinka esim. leffassa Kimpassa kuvataan kuinka 70-luvulla kaikki istui jonkun puutalon olohuoneessa, kasvatti partaansa, puhui vallankumouksesta ja joi halpaa punaviiniä? Tekeekö kukaan enää noin? Ja missä? /me on ulkona. /me llä ei ole kavereita. /me irkkaa liikaa.

Tiedättekö sen tunteen kun haluaa ihan kauheasti auttaa jotkakuta jossain ongelmassa ja kys. henkilö on jopa ihan itse kertonut ongelmastaan eikä sitä ole urkkinut jollain epämoraalisella tavalla tietoonsa, niin sitten kun yrittää sanoa jotain niin ei tule mieleen kun korneja latteuksia. Ja sitten, koska kornit latteudet on tosi no-no, on vaan ihan hiljaa. Tosi noloo. "Mitä mää voin sanoa, voivoi" kuulostaa auttavaiselta ja kivalta, kyllä juu. Sitten ei enää tiedä onko pahoillaan siitä että henkilöllä on ongelma vai siitä että ei osaa auttaa. Sitten tulee se Tunne. Tunne että hitto, ilman mun paukapäisyyttäni koko ongelmaa ei olisi olemassakaan. Jos vain älykkyyteni olisi edes nokkaeläimen tasoa niin tietäsin tasan mitä sanoa ja sitten koko ongelma häviäisi ja kaikilla olisi hyvä mieli. Mut ei se niin mene. Aina tulee se tunne. Multa varmaan puuttuu joku geeni joka rakentaa hermoradan lauseidenmuodostamisaivonystyröistä sympatia-aivonystyröihin.