Ihmissuhteet näyttävät olevan blogien vakioaiheita, joten minunkin pitää tietenkin iskeä lusikkani tähän soppaan (se toinen suosittu blogisoppa oli ainakin pari viikkoa sitten Apple Imusic ja siitä en tiedä hölkäyksen pöläystä) jossa killuu niin makoisia sattumia! En voi sanoa ymmärtäväni kaikkia nykyaikasen parisuhteilun vakiokiemuroita. Rakastuminen, ihastuminen ja romantiikka ovat näköjään tosi epämuodikkaita sanoja. Joillekin ihmisille tuntuu olevan aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa myöntää olevansa edes kiinnostunut jostakusta toisesta. Ihmiset yrittävät naama peruslukemilla selittää kuinka "me olemme vain ystäviä" vaikka samat ihmiset vilkuilevat huokaillen sydämen valittunsa käyntikorttia (tai sydän alkaa läpättää ja posket punottaa jos mielitietyn työpaikan nimikin mainitaan keskustelussa) aina kun muiden silmä välttää. Sitten kun vihdoin päästään sille asteelle että istuskellaan sylikkäin kikatellen ja nyppien näkymättömiä pölyhiukkasia toisen vaatteista ja ympäröivät ihmiset kysyvät että mikä tää juttu oikeen on, niin kielletään kaikki tiukasti. "Me olemme sielunkumppaneita, tämä on jotain paljon suurempaa kun joku kakaramainen seurustelu!" Sitten toinen osapuoli ottaa nämä sielunsisarruus-jutut tosissaan ja luulee että tälläinen ystävyys kestää sen että toisen osapuoli alkaa seurustelemaan kolmannen osapuolen kanssa. Sitten onkin tiedossa hirvittävä mustasukkaisuustango jossa ns. "jätetty" osapuoli yleensä syyttää kolmatta osapuolta siitä ettei tämä koskaan voi saavuttaa samanlaista nirvananomaista sielunsisarruustasoa tämän keskimmäisen osapuolen kanssa.

Eivätkö ihmiset tunnista olevansa rakastuneita? Vai onko kaikki pettyneet karvaasti jo niin monta kertaa että koko sana rakastuminen on pannassa?