Alla de vackra hattarna!

Mitä naisihminen tekee kun masentaa ja on muutenkin haikea olo? Ostaa hatun, tietenkin! Niin minäkin tein tänään.

Vanhempieni kesämökillä on vallanriemastuttava ruotsalainen naisten käytösopas viisikymmenluvun alusta. Monena lapsuusvuoteni sateisena loppukesän iltapäivänä olen huvittanut itseäni sillä. Valitettavasti en ole sitä pitkään aikaan luenut ja moni kirjan opeista on vaipunut unholaan. Muistan kuitenkin että vaaleita silkkipaitoja ei saa laittaa aurinkoon kuivumaan ja että miehet eivät pidä naisista jotka lemuavat liikaa hajuvedelle. Niin, ja arvon leidit, kun tulee sellainen tilaisuus johon pitää teetää n.k. större aftontoalett, niin musta sametti on _aina_ tyylikäs valinta.

Kirjassa on kokonainen luku omistettu hatuille, jotka kirjan mukaan ovat joka naisen ensisijainen himon kohde. No, minä antauduin tänään tälle himolle, joka siis minunkin sisälläni ilmeisesti velloaa (ei kai nyt asiat niin äkkiä voi muuttua) ja ostin mustan, 30-luvun tyylisen huopahatun. Hattu itsessään oli hurmaavan muotoinen, mutta minun oli pakko hankkia vielä hassu musta silkkikukkanen korvallista koristamaan, jotta hatusta tulisi tarpeeksi panache minun makuuni. Ja heti mielialani kohentui! Ja voi kuulkaa, minkä vaikutuksen minä, uusi hattuni ja kettupuuhkani teimmekään maamme pääkaupungissa! Rautatietunnelissa ikuisesti päivystävä, krishnan hyvyydestä niin innokkaasti kertova miekkonenkin lähestyi minua tänään sanoilla "anteeksi, rouva". Teki mieli näpäyttää suomifilimimaisesti että: Nuorimies tietäköön, että neiti tässä on neiti! mutta tyydyin mumisemaan jotain anteeksipyytelevää ja hymyilin vienosti. Kylläpä sitten vaan uusi hattu saa aikaan ihmeitä!