Jag kan faktiskt ha det mysigt ensam, ocksĺ!

Hiukan huono omatunto kun olen täällä ilman kultarakasihanaa eikä tunnu ollenkaan hullummalta. Onko tämä kaiken pahan alku? Kasvammeko erillimme? Eroammeko ystävinä? Byhyy! Minä haluan tuntea sellaista pakahduttavaa kaipausta. Mut hei! Ehkäpä se että olen syönyt koko päivän kuin pieni sika on todiste ikuisesta kaipauksestani? Joo, sovitaan näin.

No kuitenkin, syömisen lomassa olen tehnyt kouluhommia ja käynyt jättämässä passinuusimishakemuksen. Se oli hirvittävän pelottavaa, meikä nimittäin sisäsyntyisesti pelkää kaikkialla missä jonotusnumeroilla kiduttaen ihmisten pelko ja jännitys tulevaa inhimillistä vuorovaikutustilannetta kohtaan ruuvataan äärimmilleen, kuten pankeissa, stokan leivostiskillä (pelkoa helpottaa hiukan jos tuijottaa tiukasti tiskissä lepääviä sacherleivoksia) ja varsinkin tuollaisissa passitoimistoissa, virkavallan kotitanner, hui olkoon, tulevat vielä ja paiskaavat syyttä johonkin kylmään vankityrmään! (Niinkuin näkyy, teki Franz Kafkan Oikeusjuttu tähän tyttöseen aikoinaan syvän vaikutuksen.)

Poikaystävän poissaollessa saa muuten ilman naljailevia kommentteja lukea Lotta-kirjoja. Voi myös syödä ruokia jotka allergisoi poikaystävää kuten kirsikkatorttua ja varsiselleri-päärynä-homejuusto-pähkinäsalaattia joka oli lapsuuteni lempiruoka, mutta joka nyt ei maistunut oikeastaan miltään. Varsiselleri oli kirpeää ja homejuusto mautonta. Tulisipa se kultarakas jo kotiin!