Joskus kirjoitin tänne kuinka ajattelin muotoilla elämäni uuteen uskoon, niin että se alkaisi yhä enemmässä määrin muistuttaa sitcommia. Eipä ole sekään onnitunut. No nyt olen keksinyt uuden todellisuuspakoisen suunnitelman. Rupean toteuttamaan huippumallielämää! Edellytykset ovat loistavat, omistan ninjan kosintakoltun ja olen sitäpaitsi ollut teini supermallien valtakaudella, 90-luvulla, jolloin ei pystynyt elämään päivääkään ilman että Cindy Crawfordin sensuellisti raoillaan olevat huulet pompanneet silmille jostain nurkasta.

Ensinnäkin pitää valita nimi. Oma nimeni on aivan liian tylsä ja plaissu catwalkeille. Miltä kuulostaisi Anuschka? Hello, I'm Anuschka and I'm a suuppermooodel! Aika hyvä, nimen loppuosaa voisi suhautella sensuellisti turpeiden huulieni lomitse. Vai pitäisikö pysytellä saminousiais-maisessa suomieksotiikassa? Miltä kuulostaisi Nuppu? Tai Pulmu? Mielikuvia pystymetsästä repäistystä luonnonlapsesta (oooh, niin kokemattomana Pariisiin!) jolla olisi silti kuitenkin sen verran oudot vanhemmat että nimeksi ei olisi päätynyt tavallinen missi-Heidi-tyyppinen ööh, Heidi.


Sitten pitää tietysti hankkia kledjut. Vaikka minut supermallina tietysti puettaisiin mitä tyylikkäimpiin retkuihin, pitäisi minun arkipäivisin olla ihan hirveän tyylitön ja sotkuinen (siis tietysti tyylikkäällä tavalla). Lisäksi pitäisi antaa samasuuntaisia lausuntoja: "En oikeastaan välitä miltä näytän" ja "Olen kauhean huono shoppaamaan, eikä minulla oikeastaan ole siihen aikaakaan". Tietysti näyttäisin aina upealta silti, vaikka "Ai tää paita? Tää on Carrikin (=mallipoikaystävä du jour) jonka mää vaan heitin päälle" ja "Nää on mun favoritit nahkahousut, sain nää Donatellalta lahjaks" ja "Siis mää en todellakaan pukeudu mihinkään labeleihin, tän takinkin ostin parilla dollarilla kirppikseltä New Yorkista"

Jonkinlainen persoonallisuuskin olisi kiva. Tietysti, tietysti olin koulussa ainoastaan urheilusta kiinnostunut hontelo poikatyttä, enkä koskaan voinutkaan kuvitella rupeavani supppermoodeliksi, vaan minut äkättäisiin kun söin jäätelöä rannalla/kiskalla/itähelsinkiläisen koripallokentän laidalla. Lisäksi voisini pudotella haastatteluissa mielenkiintoisia tietonuggetteja itsestäni jotka todistaisivat etten ole mikään tyypillinen supppermoodel, harmi vain että nämä tietonuggetit olisivat ihan niitä samoja jota kaikki muutkin suppermoodelit tiputtelisiviat todistaakseen etteivät ole mitään tyypillisiä suppermoodeleita: "Lempiruokani on isoäidin tekemä gruusialainen mykysoppa", "Kannan aina kirjaa mukanani, kammattavana ja meikattavana oleminen kestää niin uskomattoman kauvan, että ehdin hyvin lukea pari sivua Aldous Huxleyn Uutta uljasta maailmaa", "Kyllähän sit? Pariisissa ja New Yorkissa näkee näitä jotka ovat tulleet tähän maailmaan ihan liian nuorina ja sit sellasii jotka käyttää sitä nuoruutta ihan häikäilemättömästi hyväkseen" ja "Mää syön oikeesti ihan hirveesti, siis oikeesti!"

Sitten jossain vaiheessa voisin dumpata Carrikin ja alkaa seurustella jonkun rock-tähden kanssa. Sitä kautta esiintyisin poikaystävän videolla ja tajuaisin ettĺ hemmettisoikoon enhän minä ole ikinä halunnutkaan mannekeerata vaan laulaa tahi näytellä. Nih!