Juuri kun kehuin Perhekronikkaa, sarjan seuraava osa olikin kauhean huono. Ja loppui täysin kesken, aivan kuten minun Brad pitt-uneni, jonka uskolliset vakiolukijani varmasti muistavat. Kyllähän me kaikki olisimme halunneet nähdä Erikin ilon ja onnen Erikin kuumehoureisella naamalla. Anteeksi Laura ja te tuhannet muut jotka ottivat neuvostani vaarin, kyllä se siitä vielä paranee, uskokaa pois! Uskokaahan.

Kuukausi takaperin tuskalin teille, rakkaat lukijani kuinka kauheaa on työnhaku. Tai jos en, niin olisi ainakin pitänyt. Työnhaku on hirveää. No nyt olen jo kolmatta viikkoa uudessa työssäni ja olen tähän mennessä viihtynyt oikein hyvin! Tehtävät nyt ovat mitä ovat, mutta lähinnä työ on sitä että saan yksin nysvätä omassa nurkassani kenenkään häritsemättä. Ja työvälinesiini ei kuulu sankaluuria, se on tälläselle entiselle puhelinorjalle jo niin pitkä harppaus eteenpäin että ei mitään rajaa. Toisaalta, aivan kuten kaikissa työpaikoissa, olen kokenut jo nyt taas jonkinlaisen henkisen suomettumisen, luovat ajatukset jotka yleensä tonavana virtaavat ja löytävät deltansa tästä blogista ja muista kirjoitusprojekteistani tuntuvat takkuavan kun olen ansaitsemassa perheelle leipää.