Lähiöiden kuolleet avomaasturit ja muuta random shittiä

Minulla on elämäni aikana ollut useampi mielikuvitusbändi. Mielikuvitusbändit ovat niin kuin ilmakitarointia meille vähemmän musikillisesti lahjakkaille. Uusin bändini on punkryhmä nimeltä Lähiöiden kuolleet avomaasturit. Aikasemmin bändejäni ovat ollet esim. death metal-yhtye nimeltä Seven thorns of hell (Jolla oli oma "radio-friendly" tunnusbiisinsä: We're seven thorns of hell, straight from hell, we come from hell, to bring you hell!), feministipopbändi Bad hair days ja jazzlounge-orkesteri jonka nimeä en kuollakseni muista mutta jolla oli ylityylikkäät videot joissa flyygeleitä nosteltiin nostokurjilla new yorkilaisten pilvenpiiräjien katoille ja jonka ensilevyn nimi oli "In the Lounge of the Tirana Grand hotel".

Tajusin siivotessani että minulle on kertynyt aivan älyttömästi DVDitä. Ajattelin pistää joitakin Huutonettiin myyntiin, mutta en sitten osannutkaan päättää mistä oikeasti voisin luopua, huonoissakin leffani on yleensä joku yksittäinen kohtaus joka on aina välillä ihan pakko nähdä. Pitäisi tehdä sellainen kokoelma-DVD jolle kopioisi kaikkien paskojen leffojen suosikkikohtaukset, joita ilman ei voi elää. Vai onko tämäkin kohta kiellettyä?

Sitä sivuten, kävin perjantaina katsomassa Sophie Schollin viimeiset päivät-elokuvan, joka oli massiivisen vaikuttava kokemus, joka, useista vastaavista leffoista poiketen, aidosti antoi ajattelemisen aihetta. Elokuvissa istuminen (ikkunaton tila=ulkona tapahtuu ydinräjähdys, saliin päästetään myrkkykaasua, konehuoneen pölyiset filmirullat syttyvät palamaan (ihan niin kuin siellä konehuoneessa säilytettäisiin kasoittain pölyyntyviä Fellini-leffojen keloja)) on minua usein pelottanut niin että olen suosiolla odottanut DVD-versiota, mutta nyt olin tyytyväinen uskaltautuessani teatteriin. Elokuva nimittäin kiihtyy loppua kohden, irtautuen todellisuudesta yhä unenomaisemmaksi (Vähän samaan tapaan kuin Dancer in the dark, joka tietysti aiheeltaankin on hiukan samankaltainen) päättyen vaikuttavaan crecendoon jossa katsojan omat tunteet ovat jo aivan muusina ja uskonpa että tämä efekti olisi jäänyt kokematta jos käatseen olisi aina välillä voinut siirtää keittiössä luumuilevaan tiskivuoreen. Pitänee myös mainita että minusta yksin elokuvissa käymisessä on jotain suloisen romanttista, jota ajattelin kokeilla taas joskus sopivan elokuvan sattuessa kohdalle.