Tristeza, the deep sadness the heart feels

Mun mielestä jokainen ihminen on elämänkertaleffan arvoinen. Jokaisen meidän elämässä tapahtuu ihan uskomattomia asioita täysin out of the blue, jotka peittävät alleensa parhaimmatkin juonikuviot joita Steven Spielberg saa keitettyä kokoon. Niinkun esimerkiksi tänään. Minun elämäni olisi hyvä romanttisen komedian juoni jos se ei olisi niin totta. Olen tuntenut oloni lihavaksi, rumaksi ja itkuiseksi viime viiikon ajan. Luulin että viikonloppu piristäisi, mutta se saikin minut lähinnä nukkumaan liikaa. Joten juuri äsken tajusin että minulla oli hirveä nälkä. Eikun pizza hutiin, jota yleensä kartan kuin ruttoa, hakemaan valkosipulileipälajitelmaa. Pizza hutin tuulikaappiin päästyäni joku tarttui olkapäähäni ja käätyessäni katsomaan tajsin että edessäni seisoi vanha ystäväni jota en ole nähnyt viiteen vuoteen ja jonka en edes tiennyt olevan Suomessa. Täysin epätodellinen fiilis. Tyyppi, joka on ensimmäinen mies joka on koskaan kosinut minua, oli edelleen yhtä erikoinen kuin ennenkin. Se vaati saada tanssia kanssani Pizza hutin eteisessä kun odotin valkosipulileipiäni ja vaati että nauran sen hervottoman päättömille jutuille. Ehkä tapaamme taas viiden vuoden kuluttua tai ensi viikolla, en tiedä. See? Elämänkertaleffa!