Maanantaina voin hyvin, tänään en.

Viimeisen parin viikon ajan en ole pystynyt keskittymään mihinkään. Jokainen televisio-ohjelma on liian pitkä, elokuvia en voi edes harkita, kaupassakäynnistä ei tule mitään kun muutan sataan kertaan ruokalistan ja lopulta en syö mitään. Pomolla on jotain hyviä ideoita siitä missä muodossa numerot pitää survasta excelfileen ja seuraavassa hetkessä olen unohtanut kaiken. Ihan oikeasti, ensi viikolla pitäisi olla kasassa joku helvetin tärkeä presentaatio ja minä en kehtaa enää kysyä mitä ihmettä siihen piti tulla. Tällaista se oli ne ensimmäiset viikotkin enkä tiedä miksi tämä on nyt alkanut uudestaan. Surun vaiheet, my ass. Olen yrittänyt, kirjoittaa muistilappuja ja nähdä asian hyvät puolet, nauttia pienistä iloista ja yksinolosta. Mutta jos rehellisiä ollaan, niin. Antaisin mitä tahansa jotta asiat olisi niin kuin ennen, tai että edes jokin asia olisi niin kuin ennen. Voisin olla yksin vuosia jos tietäisin että kultarakasihana silti tulisi lopulta kotiin ihan kuten aina ennenkin. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, niin monta asiaa johon tarvitsisin jonkun muun mielipiteen, niin paljon sisustuskuvia ja vaatekuvia lehdissä jotka minun pitäisi näyttää. Niin monta reseptiä joita haluaisin kokeilla. Ruuanlaitto on MAAILMAN TURHINTA jos ei ole ketään muuta syömässä.