Ei olisi pitänyt lukea Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivista yömyöhään. Näin tietenkin unta että olin raskaana. Piilouduin vanhempieni ruokasalin pöydän alle, jonne hamstrasin kaikkea hopeista mitä löysin. Pienet hopeiset mokkakupit, kynttilänjalkoja, veitsiä, maljoja. Olin saanut päähäni että jos syön paljon hopeisia esineitä, vauva kuolee. Ja kuolla sen piti. Tungin esineitä sisääni, kunnes ne täyttivät koko mahalaukun ja ruokatorven ja katsoessani peilikuvaani hopeisen lautasen pinnalta näin kuinka viimeinen kynttilänjalka vielä pilkotti kurkunpäässä. Kynttilänjalkaan oli tarttunut hiukan vaaleanpunaista steariiniä. En voinut millään tajuta miksi steariini oli vaaleanpunaista, koska äiti aina piti luunvärisiä kynttilöitä niissä jaloissa. Sitten muistin että syntymäpäiväkutsuillani, kun täytin 9 tai 10 oli ollut vaaleanpunaiset kynttilät. Kyhjötin surkeana pöydän alla, ja katselin kuinka mahani sulatti hopeaesineitä. Vatsani iho oli niin ohut, että näin missä mikin esine oli. Tappakaa se, tappakaa, huusin pitsimäisille koreille ja simpukkapäisille veitsille. Yhtäkkiä haarukka lävisti vatsani, venytti nahan auki jotta harukkaa pitelevä kymmensenttinen lapseni pääsisi kävelemään ulos. Lapsi näytti vihaiselta ja sen silmät olivat pelkkää mustuaista. Juokisn pakoon, ja kuulin kuinka hopeaesineet putoilivat vatsani reiästä. Tampere näytti Berliiniltä, ja vaikka kuinka etsin Tampereen rautatieasemaa, paetakseni kotiin Helsinkiin, päädyin aina Alexanderplatzille, jossa Nikke Knattertonista lainatut sakalaispoliisit partioivat. Sitten heräsin.