Onneksi olkoon blogini!

Täysin unohdin että tämä blogitekele täytti vuoden 13.4. Nyt olisi aika kerrata ja analysoida ja katsoa eteenpäin, mutta what the hell. Paljon kakkaa on tullut pistettyä nettiin. Olkaa hyvä.


Nytkun on tälläinen virallisesti kaunis päivä, niin muistuu mieleen ne muut virallisesti kauniit kevätpävät, nimittäin koulun kevätjuhlat. En tiedä teidän opinahjoistanne, mutt meilläpäin koulun kevätjuhlista oltiin rakennettu käsittämätön kärsimysnäytelmä, kuin opettajakunnan kosto juuri ennen kesälaitumille ryntäämistä. Ensinnäkin, juhla oli ylä-asteen ja lukion yhteinen bakkanaali, mikä tarkoitti esim. sitä että koko koulu joutui kuuntelemaan kuinka liikunnanopettaja kertasi joka ikisen koulujenvälisen urheilukilpailun tulokset ja yritti jotenkin muotoilla tilastot niin ettei koulun menestys olisi kuulostanut niin surkealta kun se oikeasti oli. ( Kohokohta oli se kun joku 7-luokkalainen häiskä oli päässyt poikien 100m aitojen välieriin kun ylämörskylän yläasteen oppilas oksensi ja ei voinut juosta välierissä.) Sitten oli vuorossa lisää oppilaiden nöyryytystä nimellä, kun jaattiin stipendejä. Yläluokkien jätkät pystyivät kivasti tekemään muistiinpanoja kuka alaluokilla oli pahin matikkanörtti, jotta kiusaaminen olisi seuraavana vuonna maksimaalisen tehokasta. Sen jälkeen yleensä joku luokka oli saanut tehtäväksi hoilata jotain jäähyväisistä ja elämän syksystä ja muusta sellaisesta kuolemaan viittaavasta jollekin äijänkäppyrälle joka jäi eläkkeelle. Joku vuosi muistan kuinka koko luokallinen lauloi ihan intoa puhkuen, aivan kuin jossain olisi kiertänyt villi huhu että äijänkäppyrä saattaisi niin herkistyä lapsukaisten lauluista että pinkoisi kihtisillä jaloillaan takaisin opettajanhuoneeseen muuttamaan luokan arvosanoja. No such luck! Sitten päästettiin virallinen vieras puhujapönttöön. Kirkkoherra tai sotaveteraani tai joku koulun entinen oppilas joka parhaassa tapauksessa oli sekä kirkkoherra että sotaveteraani puhui jotain hämäriä koulutuksen tarpeellisuudesta ja isänmaasta ja lähimmäisenrakkaudesta. Sen aikana laskin ikkunaruutuja tai kattoparruja. Se piti kuitenkin tehdä vaivihkaa, pelkäsin nimittäin että joku opettaja huomaisi etten seuraa puhetta ja pistäisi rangaistuksena minut kuuntelemaan biologianopettajan linnunlaulu-ääninauhoja. Ne, jos jotkut, olivat kärsimystä. Kokonainen oppitunti saatettiin viettää kuunnellen rahisevia keloja joista rahinan ja poksunan välistä joskus saattoi erottaa jotain viserrystä. Kaikki viserrys kuulosti minusta samalta, mutta biologianmaikka mutisi kateederilta väliin kommentteja tyyliin: "lehtokurpan soidinlaulu", "sinitiaisnaaras". Mutta takaisin siihen kiduttavaan kevätjuhlaan. Kun vierailija oli saanut päätökseen epistolansa, alkoi ylioppilaiden nöyryyttäminen. Meidän koulussa pidettiin nimittäin kiinni vanhasta perinteestä lukea kaikki ylioppilaskokeen arvosanat ääneen. Niitäpä oli sitten kiva kuunnella. Tuntui että kyseinen toimitus kesti tuntikausia joka kevät. Sitten rehtori puhui viisaita uusille ylioppilaille ja ilmeisesti meille muillekin ihmistaimille siinä sivussa. Puhe vaan tuntui olevan se sama joka vuosi: "Ylioppilaana yhdentyvässä Euroopassa". Rehtorilla oli joku ihme päähänpinttymä että kaikista hänen oppilaistaan pitäisi tulla EU-virkamiehiä. Sitten vielä laulettiin ylioppilaille jotka varmasti jo suunnittelivat illan ryyppyreissuja ja painuttiin omiin luokkiin hakemaan todistukset. Koko toimitus oli sellaista piinaa ja monotonista puheenpärinää ettei kenekään koko kouluvuoden ahertaneen lapsukaisen pitäisi sellaista kokea juuri ennen kesälomaa.